Tässä sitä nyt sitten ollaan. Istun mun sängyllä, ja herätykseen on kahdeksan tuntia, kotoa lähtemiseen yhdeksän ja lentokoneen lähtöön neljätoista. Vikat viikot tuli ja meni, ja nyt on aika lähteä.
Viimeiset päivät on olleet aikamoista tunteiden sekamelskaa, enkä vieläkään oikeen tiiä, mitä mieltä oon lähtemisestä. Heipat on tullu sanottua perhettä lukuun ottamatta kaikille, pakkaaminen on valmis ja nyt pitäisi vaan lähteä. Teoriassa yksinkertaista: bleiseri päälle, turvatarkastuksista läpi ja koneeseen. Mutta käytännössä ei ihan niin yksinkertaista. Tunteet varmasti heittelee laidasta laitaan huomisen aikana monesti. Mutta eiköhän siitä selvitä!
Mulla on sinänsä tosi hyvä fiilis ja tuntuu siltä, että kaikki tuli tehtyä. Elin juuri munnäköisen vuoden, ja lähden tyytyväisenä siihen, mitä tein ja mitä en tehnyt. Mua pelottaa edelleen kotiin palaaminen, mutta jos kerran tämä vuosi ja kaikki sen mukanaan tuoma tuli elettyä, niin eiköhän sitä kotonakin taas saa asiat rullaamaan!
Seuraavan kerran kirjoittelen kotoa (outoa sinänsä koska kotoa tässä kirjoittelen nytkin), kun olen päässyt vähän taas asettumaan.
À demain, Finlande!
Nea
09/07/2017
26/06/2017
307 takana, 14 edessä
Coucou!
Tänään mun seikkailusta on jäljellä kaksi viikkoa. Kyllä. Kaksi viikkoa. Vähän tulee väkisinkin mietittyä, että mihin se reilut kolmesataa päivää katosi. Juurihan sitä istuttiin äidin kanssa mun huoneen lattialla ja mietittiin, että monetko farkut sitä nyt sitten tarttis ottaa mukaan. Ja kohta istun mun huoneen lattialla hostäidin kanssa ja mietin, että mitkä farkut sitä nyt sitten tarttis jättää tänne ja mitkä ottaa takaisin.
Kaikki kyselee, miltä tuntuu, kun on niin vähän aikaa jäljellä. En tiiä mitä vastata. Jos totta puhutaan, en varmaan oo ollu ikinä mun elämässä näin jakautunut tunteiden suhteen. En tiiä mitä ajatella, toivoako, että aika kuluis hitaammin vai nopeammin.
Tottakai oon superonnellinen, että pääsen näkemään kaikki rakkaat ihmiset vuoden tauon jälkeen: puhumaan parhaille ystäville, kertomaan kuulumisia isovanhemmille ja muille sukulaisille ja näkemään kaikkia muitakin. Syömään suomalaista ruokaa ja nauttimaan kesäyön auringosta.
Mutta sitten on se toinen puoli: täältä lähteminen. En tiiä yhtään, miten pystyn jättämään tän kaiken taakse. Kaikki pienetkin asiat: pingispelit pikkuveljien kanssa, sunnuntaiset telkkari-illat ja tenniskisakatsomot. Kahvit elefanttikahvilassa, viikottaiset urheilutunnit ja elämänpohdinnat hostveljen kanssa. Tätä kaikkea ja niin paljon muuta tulee ikävä paljon enemmän kuin nyt ehkä tajuaakaan.
Ja mua pelottaa. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, pelottaa palata kotiin. Kaiken pitäis olla tuttua ja turvallista, ihan niin kuin ennenkin. Mutta mä tiiän, että asiat on muuttuneet. Ja mä oon muuttunut. Takaisin asettuminen ei ehkä oo niin itsestäänselvyys kun sen luulis olevan. Myös tulevaisuus pelottaa, koska Suomessa odottaa päätökset tulevaisuudesta. Mulla on paljon suunnitelmia täällä, mutta heinäkuun kymmenennen jälkeen kaikki on eräällä tavalla pimennossa.
Lähteminen on myös vaikeampaa kuin Suomesta lähteminen siksi, että mulla ei oo mitään käryä, milloin tuun takaisin. Milloin kävelen uudelleen näitä katuja, milloin nukun uudelleen tässä talossa, milloin nään nää ihmiset uudestaan. Kaikki on pelottavallakin tavalla auki, ja sen takia on vaikea lähteä.
Nyt on kuitenkin aika nauttia parista vikasta viikosta, Ranskan tunnelmasta ja kaikista rakkaista täällä. Be prepared Suomi, pian nähään!
À bientôt!
Nea
Tänään mun seikkailusta on jäljellä kaksi viikkoa. Kyllä. Kaksi viikkoa. Vähän tulee väkisinkin mietittyä, että mihin se reilut kolmesataa päivää katosi. Juurihan sitä istuttiin äidin kanssa mun huoneen lattialla ja mietittiin, että monetko farkut sitä nyt sitten tarttis ottaa mukaan. Ja kohta istun mun huoneen lattialla hostäidin kanssa ja mietin, että mitkä farkut sitä nyt sitten tarttis jättää tänne ja mitkä ottaa takaisin.
Kaikki kyselee, miltä tuntuu, kun on niin vähän aikaa jäljellä. En tiiä mitä vastata. Jos totta puhutaan, en varmaan oo ollu ikinä mun elämässä näin jakautunut tunteiden suhteen. En tiiä mitä ajatella, toivoako, että aika kuluis hitaammin vai nopeammin.
Tottakai oon superonnellinen, että pääsen näkemään kaikki rakkaat ihmiset vuoden tauon jälkeen: puhumaan parhaille ystäville, kertomaan kuulumisia isovanhemmille ja muille sukulaisille ja näkemään kaikkia muitakin. Syömään suomalaista ruokaa ja nauttimaan kesäyön auringosta.
Mutta sitten on se toinen puoli: täältä lähteminen. En tiiä yhtään, miten pystyn jättämään tän kaiken taakse. Kaikki pienetkin asiat: pingispelit pikkuveljien kanssa, sunnuntaiset telkkari-illat ja tenniskisakatsomot. Kahvit elefanttikahvilassa, viikottaiset urheilutunnit ja elämänpohdinnat hostveljen kanssa. Tätä kaikkea ja niin paljon muuta tulee ikävä paljon enemmän kuin nyt ehkä tajuaakaan.
Ja mua pelottaa. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, pelottaa palata kotiin. Kaiken pitäis olla tuttua ja turvallista, ihan niin kuin ennenkin. Mutta mä tiiän, että asiat on muuttuneet. Ja mä oon muuttunut. Takaisin asettuminen ei ehkä oo niin itsestäänselvyys kun sen luulis olevan. Myös tulevaisuus pelottaa, koska Suomessa odottaa päätökset tulevaisuudesta. Mulla on paljon suunnitelmia täällä, mutta heinäkuun kymmenennen jälkeen kaikki on eräällä tavalla pimennossa.
Lähteminen on myös vaikeampaa kuin Suomesta lähteminen siksi, että mulla ei oo mitään käryä, milloin tuun takaisin. Milloin kävelen uudelleen näitä katuja, milloin nukun uudelleen tässä talossa, milloin nään nää ihmiset uudestaan. Kaikki on pelottavallakin tavalla auki, ja sen takia on vaikea lähteä.
Nyt on kuitenkin aika nauttia parista vikasta viikosta, Ranskan tunnelmasta ja kaikista rakkaista täällä. Be prepared Suomi, pian nähään!
À bientôt!
Nea
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)