Heippa!
Mulla on tänään tasan kaksi kuukautta lähtöön! Kirjoittelen siis pienen tauon jälkeen taas suomeksi. Syynä tähän on se, että aion kertoa vähän mun tämänhetkisistä fiiliksistä vaihtoon liittyen, ja koska suomi on mun äidinkieli, mun on helpompi kertoa asiat suomeksi just niin kuin niistä ajattelen.
Oon aika paljon täällä blogin puolella kertonut kaikista käytäntöön liittyvistä asioista. Oon avannut hakuprosessia, kertonut vaihtoon liittyvistä ostoksista ja monista asioista, joita mun elämässä on viime aikoina tapahtunut. En oo kuitenkaan vissiin kertaakaan kunnolla kertonut, mikä mun fiilis lähtöön liittyen on ja mitä ajatuksia päässä pyörii. Tänään siis vähän enemmän niistä!
Ensimmäisenä vastaus kysymykseen, joka multa kysytään oikeastaan poikkeuksetta aina, kun vaihdosta tulee jonkun kanssa puhetta: Jännittääkö? Sanon yleensä, että toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, mutta ei se ole ihan niin yksinkertaista. Toki on totta, että välillä jännittää paljon ja joskus ei yhtään, mutta siihen sekoittuu myös monenlaisia muita tunteita, joita ei voi kuitata vain jännittämisellä. Mun tapauksessa jännitys on ollut yksinään positiivista, joten siihen ovat olennaisena osana kuuluneet ilo, odotus ja suunnaton innostus!
Ajattelen vaihtoa ja pian häämöttävää lähtöä tosi usein. Odotan innostuneena, ja toisaalta olisin jo valmis jättämään Suomen taakse ja aloittamaan mun seikkailun, toisaalta haluaisin vielä viettää mahdollisimmän paljon aikaa täällä. Onneksi on vielä aikaa tehdä kaikkea, mitä voi sitten vuoden aikana muistella. Pieniäkin hetkiä arvostaa iha eri tavalla, kun tietää, että ne on viimeisiä jäljellä olevia hetkiä niiden ihmisten kanssa ennen vuoden taukoa.
En oo missään vaiheessa ajatellut, että rakkaat ihmiset olisi este mun lähdölle. Onhan vuosi pitkä aika, mutta toisaalta se on vaan vuosi mun elämästä. Ja kuten Nalle Puh sanoo, “How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard.” Eli oon onnellinen siitä, että mulla on täällä ihmisiä, joiden takia lähtö ei oo helppoa. Kaikkien kavereiden näkeminen viimeistä kertaa ennen lähtöä ei ehkä olis niin vaikeaa, ellei olis sellaista pientä pelkoa. Pelkoa siitä, ettei ne jaksakkaan odottaa eikä ole enää mun elämässä kun tuun takaisin. Mutta kyllä mä uskon ja luotan, että ne ihmiset, joiden on tarkoitus, on mun elämässä myös silloin, kun mä palaan. Vaihtovuosi tai yleensäkin asuminen ulkomailla on ollut mun haave jo niin pitkään, että kyllä mä siitä ikävästä selviän, jos sellainen iskee.
Lähtö on se iso asia, joka mietityttää paljon. Ja varsinkin itse lähtöä edeltävät päivät: kaverien ja läheisten näkeminen viimeistä kertaa ennen lähtöä. Mua jännittää ja hiukan ehkä jopa pelottaa oma reagointi ja myös se, miten muut reagoi. Tiedostan myös sen, että mun kohdalla saattaa käydä niin, etten oikein silloin lähdön hetkellä tajua, miten pitkästä ajasta on kyse ja se totuus iskee vasten kasvoja vasta, kun olen jo Ranskassa. Mutta turha sitä on etukäteen stressata, ne päivät menee sitten niin kuin ne menee ja enköhän mä niistä selviä!
Au revoir!
Nea
